Oletteko huomanneet, jotta liian moni on jo niin suvaitsevainen, ettei lainkaan hyväksy mielipidettä jossa kritisoidaan erilaisuutta? Millainen ihminen on suvaitsevainen? Oman käsitykseni mukaan suvaitsevainen ihminen on tasapuolinen kohdatessaan asioita ja ihmisiä, riippumatta omasta näkökannastaan ja mielipiteestään. Ei kaikkea tarvitse hyväksyä itse, mutta voi aina edes yrittää ymmärtää toisen näkökantaa.

 

Hirveän usein olen törmännyt suvaitsevaisuuden huippuun, jossa luodaan eriarvoisuutta enemmistön ja vähemmistöjen kesken. Nk. positiivinen syrjintä kuulostaa olevan näiden suvaitsevaisten avain-sana. Jos joku on erimieltä, niin hän on suvaitsematon ja hänen mielipiteensä on väärä. No, tuo oli aika ääripäätä, mutta tähän myös olen törmännyt. Tämä ei ole mielestäni suvaitsevaisuutta.

 

Vastaavaan asiaan olen törmännyt rauhan aatteissa. Tämä tulee puhtaasti omasta kokemuksesta: Olin viettämässä iltaa ystävä pariskunnan luona. Yleensä tällaisissa tilaisuuksissa pidin ammattini salassa, koska se aiheuttaa aina keskusteluja, yleensä loppumatonta kerrontaa mitä armeijassa tapahtui ja kuinka juuri häntä pyydettiin jäämään sinne töihin, mutta koska oli nuori ja tyhmä niin ei tehnyt sitä jne.  Tai toinen ääripää kyselemässä miksi olen alalla, tahdonko tappaa ihmisiä tai kiusata nuoria miehiä.

 

Tällä kertaa, valitettavasti, joku ilkkuen kutsui itseäni kenraaliksi (en ollut lähelläkään sitä, en edes tänä päivänä). Uteliaat kuulijat tietenkin höristivät korviaan ja suoraan kysyttäessä en ammattiani valehtele. Asiasta intoutuneena, ja hivenen olutta maistelleena, eräs mieshenkilö ilmoitti olevansa ”Sivari”. Kerroin kohteliaasti arvostavani hänen henkilökohtaista valintaansa, mutten olevani kiinnostunut syystä. Tämäpä Sivari (käytän tuota sanaa koska hänen nimeään en tiedä) rupesi yllyttämään minua kertomaan mitä mieltä hänestä olen. Jatkoin edelleen kohteliaasti samalla linjalla ”jokainen tekee valintansa, ei ole minun aihe arvostella niitä”. Kun minusta ei hän väittely kumppania puolessa tunnissa saanut sitten millään niin kimpaantuneena hän rupesi käymään jo rinnuksiin käsiksi kertoen miten hän, rauhan kannattajana, vihaa minun kaltaisiani ”väkivaltaisia, sotahulluja”.  Mitäpä tuosta kysymään muuta kuin että kumpihan meistä se väkivaltainen riidanlietsoja on… Noh, aikaa tuosta on jo reilu kymmenen vuotta, jotta sanasta sanaan en turinointia muista mutta jotenkin näin se meni.

 

Näitä kirjoittaessani en todellakaan kyseenalaista rauhantahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta. Tai tuomitse niitä mitenkään. Nämä ovat vain omaa pohdintaani siitä miten tarkoitus hämärtyy, kun pyrkimys tarkoitukseen hivelee äärimmäisyyden rajoja. Moni ihminen muuttuu hiljalleen sokeaksi keinoille millä hän tavoittelee lopullista tarkoitustaan.. valitettavasti.

 

Usein juuri tästä samasta asiasta on kyse kun ihmiset uskonsa vuoksi käyvät vihanpitoa… äärimäisyyttä ja kiihkomielisyyttä.